Mikä musta tulee isona

Julkaistu 14. maaliskuuta 2026

Mikä musta tulee isona

Olen puhunut somessa aika paljon siitä, että opiskelen tällä hetkellä lähihoitajaksi. Moni on kysynyt minulta samaa asiaa yllättävän monta kertaa: mistä tämä kaikki oikeastaan alkoi ja mikä minun kosketuspintani alaan on.

Ajattelin nyt avata tätä vähän laajemmin.

Hoitoala ei nimittäin tullut minulle minkään selkeän suunnitelman kautta. Se ei ollut lapsuuden unelma tai tarkkaan piirretty urapolku. En ole koskaan ollut se ihminen, joka olisi lapsena tiennyt tarkalleen mitä haluaa tehdä isona. Tämä ala tuli elämään vähän niin kuin vahingossa, mutta jäi pysyvästi.

Joskus elämä vie ihmisen paikkaan, jota ei ollut alun perin suunnitellut. Ja joskus juuri siitä paikasta tulee sellainen, josta ei enää haluakaan pois.

Miten kaikki alkoi

Mun matka hoitoalalle alkoi vuonna 2017.

Lähdin silloin työkkärin kautta työvoimapoliittiseen työkokeiluun vanhuspuolelle. Siihen aikaan käsitys hoiva-avustajan työstä oli monessa paikassa aika yksinkertaistettu. Ajateltiin, että hoiva-avustaja on lähinnä kahvinkeittäjä ja siivooja.

Ensimmäiset kaksi viikkoa teinkin käytännössä vain sitä. Keitin kahvia, siivosin ja katselin sivusta. Ja samalla mietin hiljaa mielessäni, että eikö tässä työssä oikeasti ole mitään muuta.

Se tuntui turhauttavalta. Jos olen täällä oppimassa jotain, haluaisin oikeasti oppia. En vain täyttää päiviä tekemällä asioita, jotka eivät avaa itse työn ydintä millään tavalla.

Lopulta päätin avata suuni esimiehelle. Sanoin suoraan, että jos olen täällä oppimassa hoiva-avustajan työtä, haluaisin myös nähdä mitä se oikeasti tarkoittaa.

Se keskustelu muutti tilanteen täysin.

Minulle alettiin opettaa työtä kunnolla, kädestä pitäen. Näytettiin mitä hoitotyö oikeasti on, mitä avustava työ tarkoittaa ja miten vanhusten kanssa toimitaan.

Siinä kohtaa ymmärsin jotain tärkeää. Hoitotyö ei ole vain tehtäviä. Se on kohtaamista, ihmisen näkemistä ihmisenä ja sitä, että jokaisen arki olisi edes vähän parempi, turvallisempi ja inhimillisempi. Työkokeilun jälkeen menin suoraan töihin, ja siitä se oikeastaan lähti.

Yrityksiä, jotka jäivät kesken

Tämän jälkeen yritin myös koulua.

Ensimmäisen kerran aloitin opinnot, mutta elämä vei mennessään ja koulu jäi kesken. Se on asia, josta olen joskus ollut itselleni aika ankara.

Vuonna 2021 päätin yrittää uudestaan. Sitten tuli korona, ja taas opinnot jäivät.

Se oli aika raskas vaihe elämässä. Lopulta paloin loppuun ja olin muutaman vuoden kokonaan muissa töissä. Se vaihe opetti ainakin sen, että vaikka ihminen kuinka yrittäisi puskea eteenpäin, joskus keho ja mieli vetävät rajan vastaan.

Mutta vaikka olin hetken muualla, yksi ajatus kulki koko ajan mukana. Tämä ala ei ollut minussa valmis. Jokin veti takaisin.

Lopulta hain uudelleen kouluun, pääsin sisään, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Joskus elämä kierrättää samaan paikkaan useamman kerran ennen kuin on oikea hetki jatkaa. Ehkä joidenkin asioiden kuuluukin kypsyä vähän pidempään.

Millainen olen hoitajana

Mun leipätyö on käytännössä aina ollut vanhusten parissa. Voi kai sanoa, että olen aika rautainen vanhuspuolen ammattilainen.

Moni kysyy miksi juuri vanhukset.

Rehellinen vastaus on aika yksinkertainen. Aloitin vanhusten parissa enkä oikeastaan koskaan vaihtanut suuntaa. Mutta ehkä siihen on myös syvempi syy.

Vanhusten kanssa työskentelyssä on jotain hyvin inhimillistä. Siinä kohtaa ihmisen elämä on jo pitkällä. On eletty vuosikymmeniä, koettu paljon, menetetty paljon, rakennettu oma elämä, perhe, muistot ja koko oma historia. Silti jokainen ihminen tarvitsee lopulta samaa kuin ennenkin: arvostusta, turvaa ja tunnetta siitä, että on edelleen tärkeä.

Hoitotyö ei ole vain perushoitoa tai lääkehoitoa. Se on myös läsnäoloa. Sitä, että pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan. Sitä, että huomaa jos joku on tavallista hiljaisempi. Sitä, että muistaa miten joku haluaa kahvinsa tai millä nimellä hän haluaa tulla kutsutuksi.

Jos pitäisi kuvailla itseäni hoitajana, sanoisin että olen rauhallinen, läsnäoleva, tarkka, joustava ja huolellinen.

Pumppaan jatkuvasti itseeni uutta tietoa. Ja se mitä en tiedä, kysyn ja opiskelen lisää. Kehitän siis itseäni koko ajan. Minusta yksi tärkeimmistä asioista hoitotyössä on ymmärtää, ettei kukaan ole koskaan täysin valmis. Hyvä hoitaja ei ole se, joka kuvittelee tietävänsä kaiken, vaan se, joka haluaa oppia lisää.

Saattohoito – aihe joka kiinnostaa

Yksi asia on kuitenkin noussut erityiseksi kiinnostuksen kohteeksi: saattohoito eli kuolevan ihmisen hoito.

Otin koulussa siitä valinnaisen kurssin, jonka näyttöä suorittelen parhaillani.

Miksi juuri saattohoito?

Paremmin en ehkä osaa tätä täysin selittää, mutta kuolema käsitteenä on ammatillisesti aina kiinnostanut minua. Mitä ihmisessä tapahtuu ennen kuolemaa, miten kuoleva ihminen muuttuu, mitä kuoleman hetkellä tapahtuu ja miten kohdata kuolevan vanhuksen läheiset.

Samoin myös se, miten kipuja lievitetään ja miten ihmisen olo tehdään mahdollisimman mukavaksi ja kivuttomaksi viimeisillä hetkillä.

Saattohoidossa on jotain hyvin pysäyttävää. Siinä ei enää aina pyritä parantamaan, vaan hoitamaan hyvin, lievittämään kärsimystä ja olemaan läsnä silloin kun ihminen on elämänsä viimeisessä vaiheessa.

Ehkä juuri siinä näkyy hoitotyön kaikkein inhimillisin puoli. Kaikkea ei voi enää korjata, mutta ihmistä voi silti hoitaa hyvin, arvokkaasti ja lempeästi aivan loppuun asti.

Entä valmistumisen jälkeen

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, minun pitäisi valmistua tänä vuonna.

Ja sitten tapahtuu suuri yllätys: erikoistun vanhuksiin.

Ei ehkä maailman yllättävin käänne.

Koulun jälkeen ajattelin hakeutua näytteenoton kurssille eli verinäytteiden ottoon. Sen jälkeen ihmettelen taas, mitä tekisi isona.

Moni kysyy myös aionko joskus opiskella sairaanhoitajaksi.

Rehellinen vastaus on ei. Minua ei kiinnosta se suuri vastuu, jota palkka ei vastaa. Haluan mieluummin kehittää itseäni hoitajana omalla tavallani, käydä kursseja, syventää osaamista ja rakentaa omaa ammattitaitoani pala palalta. Kaiken ei tarvitse tarkoittaa aina seuraavaa tutkintoa, joskus kasvu voi tarkoittaa myös sitä, että syvenee siinä missä on jo valmiiksi hyvä.

Mikä musta sitten tulee isona

Tämä on kysymys, johon en vieläkään osaa antaa täysin varmaa vastausta.

Valmistun lähihoitajaksi. Erikoistun vanhuksiin. Opiskelen lisää.

Mutta silti tuntuu, että matka on vasta alussa.

Ehkä aikuisuus ei ole sitä, että tietää tarkalleen mitä tekee seuraavat kolmekymmentä vuotta. Ehkä se on sitä, että uskaltaa kulkea eteenpäin ja katsoa mihin tie vie.

Olen ehkä enemmän matkalla kuin valmis. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa, ettei tarvitsekaan olla täysin valmis. Riittää, että tietää mikä tuntuu omalta ja mikä ei.

Joten jos kysytään mitä minusta tulee isona, vastaan edelleen aika samalla tavalla kuin ennenkin: en tiedä vielä täysin. Mutta ainakin hoitajana aion olla hyvä.