Matka vanhemmiksi

Meidän matka vanhemmiksi ei ollut itsestäänselvyys.
Se ei ollut suora tie, eikä erityisen helppo.

Me ollaan koettu omaehtoinen lapsettomuus, tahaton lapsettomuus – ja lopulta päädytty tilanteeseen, jossa meidän arki pyörii kolmen pienen lapsen ympärillä. Kun katson taaksepäin, tuntuu välillä jopa epätodelliselta miten nopeasti kaikki lopulta tapahtui.

Ennen lapsia elämä oli hyvin erilaista.

Se koostui juhlimisesta, töiden tekemisestä ja unelmien rakentamisesta. Elämä oli vapaata ja aika huoletonta. Päivät rytmittyivät työn ja vapaa-ajan ympärille, eikä mikään oikeastaan rajoittanut tekemistä. Silloin ei vielä ymmärtänyt, miten paljon elämä voi muuttua muutamassa vuodessa.

Vuodet jotka muuttivat kaiken

Vuodet 2020 ja 2021 olivat meille monella tavalla käännekohtia.

Vuonna 2020 menetin isäni. Suru tuli osaksi arkea tavalla, johon ei oikein voi valmistautua. Se pysäyttää ja pakottaa katsomaan elämää vähän eri kulmasta.

Vuoden 2021 alkuun lähdimme tilanteesta, jossa olimme molemmat työttömiä. Se ei ollut helpoin lähtökohta rakentaa elämää, mutta siitä huolimatta tapahtui paljon hyvää.

Menimme naimisiin maaliskuussa 2021.

Samoihin aikoihin muutimme Kotkasta Lopelle. Uusi paikkakunta, uusi vaihe elämässä. Lopella viihdyimme hetken aikaa, kunnes saimme vakituiset työt Kärkölästä. Elämä alkoi pikkuhiljaa asettua uomiinsa.

Ja sitten tapahtui jotain, mitä emme oikeastaan osanneet odottaa.

Marraskuussa 2021 esikoinen ilmoitti tulostaan.

Se oli meille suuri mutta odotettu yllätys.

Kun perhe alkoi kasvaa

Vuonna 2022 syntyi esikoisemme.

Siinä kohtaa elämä muuttui kertaheitolla. Kaikki muuttui – rytmi, arki, prioriteetit, se millä tavalla katsoo maailmaa.

Ja kun elämä vauvan kanssa oli vasta alkanut löytää jonkinlaista tasapainoa, marraskuussa 2022 sain tietää olevani uudelleen raskaana. Tosin raskaus oli suunniteltu. 

Keskimmäinen syntyi vuonna 2023.

Muutama viikko ennen hänen syntymäänsä kannoimme koko omaisuutemme ensimmäiseen yhdessä omistamaamme kotiin. Olimme ostaneet talon. Muutto, raskaus ja pieni lapsi samassa paketissa – se oli aikamoinen yhdistelmä. Mutta siitäkin selvittiin. Hetki asusteltiin nelistään kunnes ajatus vielä yhdestä lapsesta alkoi kyteä.

Sitten, maaliskuun tienoilla vuonna 2024, tein jälleen positiivisen raskaustestin.

Kuopus syntyi vuoden 2024 loppupuolella.

Kun kaiken kirjoittaa näin peräkkäin, huomaa itsekin miten paljon elämässä tapahtui hyvin lyhyessä ajassa. Kaikki tuli vähän niin kuin rysäyksellä.

Toki olimme puhuneet siitä, että jos lapsia tulee, toivoisimme heidän olevan pienellä ikäerolla. Mutta todellisuus oli silti vauhdikas.

Vanhemmuuteen valmistautuminen

Esikoisen kohdalla vanhemmuuteen valmistautuminen oli aikamoinen rollercoaster.

Puolisoni lähestyi asiaa hyvin järjestelmällisesti. Hän imi kaiken mahdollisen tiedon vauvoista, taaperoista ja leikki-ikäisistä. Hän luki, selvitti ja perehtyi.

Hän osasi nimetä tiheän imun kaudet, tunnisti kehitysvaiheiden virstanpylväitä ja tiesi monia asioita jo ennen kuin ne tulivat vastaan.

Minä taas lähdin tähän kaikkeen melko suoraan sanottuna "soitellen sotaan".

Luotin paljon fiilikseen ja siihen, että kyllä asioista selvitään kun ne tulevat vastaan.

Jälkikäteen ajatellen se kertoo ehkä aika hyvin meistä vanhempina. Me lähestyimme samaa asiaa täysin eri tavoilla – mutta kumpikin omalla tavallaan tosissaan. Ja keskustelimme todella paljon siitä millaisia rajoja arvoja sekä mallia haluamme lapsillemme. Alusta asti tämä on ollut meidän yhteinen taival, jossa puhalletaan yhteen hiileen. 

Vanhemmaksi kasvetaan

Nykyään ajattelen, että me emme oikeastaan koskaan "valmistautuneet" vanhemmuuteen.

Me kasvoimme vanhemmiksi lasten mukana.

Vanhemmuuteen voi yrittää valmistautua. Voi lukea kirjoja, kuunnella podcasteja, kysyä neuvoja ja kerätä tietoa. Mutta mikään niistä ei oikeasti kerro, miltä se tuntuu kun pidät ensimmäistä kertaa omaa lastasi sylissä tai kun huomaat olevasi vastuussa toisesta ihmisestä tavalla, jota ei voi peruuttaa.

Vanhemmuus ei ole suoritus.

Se on prosessi. Ja se prosessi jatkuu koko sen ajan kun lapset kasvavat. 

Pelko, josta puhutaan liian vähän

Yksi asia, josta puhutaan yllättävän vähän, on pelko.

Minun suurin pelkoni kaikkien lasten kohdalla on ollut kätkytkuolema.

Esikoisen kohdalla pelkäsin sitä todella paljon. Valvoin öitä ja tarkkailin hengitystä. Halusin olla hereillä, jotta huomaisin jos jokin olisi pielessä.

Se oli ehkä irrationaalistakin, mutta samalla hyvin todellista.

Esikoinen kuitenkin kasvoi ja kehittyi normaalisti. Ajan kanssa pelko hieman hellitti.

Kun keskimmäinen syntyi, pelko oli edelleen olemassa – mutta en enää valvonut öitä samalla tavalla.

Nukkumista, pelkoa ja selviytymistä

Meidän lapset ovat olleet vauvoina hyvin erilaisia.

Esikoinen ei viihtynyt vieressä lainkaan. Hän halusi nukkua omassa tilassaan.

Keskimmäinen ja kuopus taas viihtyivät aivan eri tavalla. He nukkuivat käytännössä ensimmäiset kahdeksan kuukautta äidin kainalossa ja tissi suussa. 

Se helpotti jollain tavalla myös omaa pelkoani. Vaikka tiedän, että se saattaa kuulostaa hieman hassulta.

Me emme kuitenkaan koskaan nukkuneet varsinaisessa perhepedissä.

Järjestely meni niin, että minä olin vauvan kanssa sängyssä ja puoliso vietti yönsä sohvalla.

Se ei ehkä kuulosta ihanteelliselta, mutta se oli meidän tapamme selvitä siitä vaiheesta.

Ja usein vanhemmuus on juuri sitä.

Ei täydellisiä ratkaisuja, vaan ratkaisuja jotka toimivat juuri siinä hetkessä.

Vanhemmuus ei ole valmis koskaan

Kun katson taaksepäin, huomaan että meidän vanhemmuus ei syntynyt yhdessä hetkessä.

Se rakentui vähitellen.

Raskaustestien, muuttojen, vauvojen tuoksun, pelkojen, unettomien öiden ja tavallisen arjen keskellä.

Meistä ei tullut valmiita vanhempia yhdessä päivässä.

Me kasvoimme vanhemmiksi.

Ja oikeastaan kasvamme edelleen. Aina on uusi kehitysvaihe jonka edestä löydämme itsemme. 

Mutta tärkeintä on että me kasvamme yhdessä, ei erillisinä hahmoina lapsillemme, vaan yhdessä linjassa olevina vanhempina.