Hyvä kuolema

Julkaistu 17. maaliskuuta 2026

Osa 2

Ensimmäisessä osassa kirjoitin kuolemasta enemmän siitä näkökulmasta, miltä se näyttää ihmisenä, omaisena ja hoitajana. Siitä, miten kuolema harvoin on sellainen dramaattinen ja elokuvamainen hetki kuin moni pelkää. Useammin se on hiljainen prosessi, jossa keho vähitellen hiipuu ja elämä sammuu rauhallisemmin kuin etukäteen osaisi kuvitella.

Tässä toisessa osassa haluan mennä vähän syvemmälle siihen, mitä kuoleman ympärillä oikeasti tapahtuu käytännössä.

Mitä palliatiivinen hoito oikeasti tarkoittaa? Entä saattohoito? Missä kohtaa ne alkavat ja mitä niissä oikeasti tehdään? Mitä vakaumukset ja uskonto voivat tarkoittaa kuolevan ihmisen hoidossa? Miten vainaja laitetaan? Saako hoitaja itkeä, jos asukas kuolee? Ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen hautausasioiden, käytännön järjestelyjen ja omaisten näkökulmasta?

Nämä ovat juuri niitä kysymyksiä, joista moni puhuu hiljaa tai ei uskalla kysyä ollenkaan.

Ja silti ne ovat tärkeitä.

Koska mitä vähemmän kuolema on tuntematon, sitä vähemmän sen ympärillä on turhaa pelkoa.

Palliatiivinen hoito ei tarkoita luovuttamista

Yksi yleisimmistä väärinkäsityksistä liittyy palliatiiviseen hoitoon. Moni ajattelee edelleen, että se tarkoittaa käytännössä sitä, että mitään ei enää tehdä.

Todellisuudessa asia on lähes päinvastoin.

Palliatiivinen hoito on aktiivista oireenmukaista hoitoa silloin, kun sairautta ei enää pystytä parantamaan tai sen etenemiseen ei enää pystytä ratkaisevasti vaikuttamaan. Sen tarkoitus ei ole parantaa sairautta, vaan lievittää kärsimystä, hoitaa oireita ja tukea elämänlaatua mahdollisimman hyvin. Se voidaan aloittaa jo paljon ennen varsinaista kuoleman läheisyyttä, joskus jopa vuosia ennen elämän loppuvaihetta. Saattohoito taas on osa palliatiivista hoitoa ja ajoittuu yleensä viimeisiin päiviin tai viikkoihin.

Tämä on mun mielestä tärkeä sanoa suoraan, koska palliatiivinen hoito ei ole sama asia kuin hoidon lopettaminen.

Se on hoidon suunnan muuttamista.

Siinä vaiheessa ei enää jahdata parantumista hinnalla millä hyvänsä, vaan keskitytään siihen, että ihmisellä olisi mahdollisimman hyvä olla. Että kipu olisi hallinnassa. Että hengitys olisi mahdollisimman rauhallista. Että ahdistusta, pahoinvointia, levottomuutta, suun kuivuutta tai muita oireita ei jätettäisi ihmisen kannettavaksi vain siksi, että kuolema on lähellä.

Palliatiivisessa hoidossa tehdään siis edelleen paljon. Joskus enemmän kuin ihmiset ymmärtävätkään.

Mitä palliatiivinen hoito tarkoittaa käytännössä?

Käytännössä palliatiivinen hoito voi tarkoittaa esimerkiksi kivunhoidon tehostamista, pahoinvoinnin hoitoa, hengityksen helpottamista, suun hoitoa, ihon hoitoa, asentohoitoa, levottomuuden lievittämistä, ravitsemuksen arviointia, läheisten tukemista ja ennen kaikkea sitä, että ihmistä ei jätetä yksin oireidensa kanssa. Palliatiivisen hoidon tavoitteena on nimenomaan kärsimyksen lievitys ja mahdollisimman hyvä elämänlaatu siinä tilanteessa, jossa sairaus ei enää parane.

Se voi tapahtua kotona, palvelutalossa, terveyskeskuksen vuodeosastolla, sairaalassa tai palliatiiviseen hoitoon erikoistuneessa yksikössä. Hoitopaikka ei yksin määritä hoidon laatua. Paljon tärkeämpää on se, että hoitolinja on selkeä, oireita hoidetaan aktiivisesti ja läheisille kerrotaan rehellisesti mitä tapahtuu. Palliatiivista hoitoa annetaan Suomessa eri tasoilla perusterveydenhuollosta erityistason yksiköihin, ja erityistasolla henkilökunta on tähän erityisesti koulutettua.

Mun mielestä juuri tämä kohta on monelle omaiselle tärkeä ymmärtää: palliatiivinen hoito ei ole tyhjän päälle jättämistä. Se on usein hyvin tarkkaa, suunnitelmallista ja ihmistä kokonaisuutena huomioivaa hoitoa.

Saattohoito on elämän viimeisen vaiheen hoitoa

Saattohoito on sana, joka herättää monessa heti vahvan reaktion. Eikä ihme, koska silloin ollaan yleensä jo hyvin lähellä kuolemaa.

Saattohoito on osa palliatiivista hoitoa. Se tarkoittaa hoitoa silloin, kun kuoleman arvioidaan olevan lähellä, yleensä päivien tai viikkojen päässä. Hoidon tavoite on silloin mahdollisimman rauhallinen, turvallinen ja oireeton loppuvaihe. Saattohoitopäätös on tärkeä hoitopäätös, josta tulisi keskustella potilaan kanssa jos siihen on mahdollisuus ja hänen suostumuksellaan myös läheisten kanssa.

Käytännössä saattohoito tarkoittaa usein sitä, että turhat tutkimukset ja sellaiset toimenpiteet, joista ei enää ole ihmiselle oikeaa hyötyä, jätetään pois. Ei siksi, ettei välitettäisi, vaan siksi että huomio siirtyy täysin olennaiseen.

Ei enää siihen, voidaanko aikaa venyttää väkisin.

Vaan siihen, miten ihmisellä on juuri nyt mahdollisimman hyvä olla.

Se voi tarkoittaa kipupumpun aloittamista. Rauhoittavan lääkityksen arviointia. Hengityksen helpottamista. Suun kostuttamista. Asennon vaihtamista. Ympäristön rauhoittamista. Omaisille kertomista siitä, mitä kuoleman lähestyessä tapahtuu. Sitä, että joku on läsnä.

Joskus saattohoito kestää päiviä. Joskus vähän pidempään. Mutta sen ydin ei ole ajassa, vaan siinä, että ihminen saa lähteä mahdollisimman arvokkaasti ja kivuttomasti.

Vakaumus ei ole sivuseikka kuoleman äärellä

Kuoleman lähestyessä moni ihminen palaa sellaisten asioiden äärelle, jotka ovat kantaneet häntä elämässä muutenkin. Toiselle se on kristillinen usko. Toiselle jokin muu uskonto. Kolmannelle ei mikään uskonto, mutta silti vahva oma vakaumus, tapa ajatella elämästä, kuolemasta ja siitä mitä niiden ympärillä toivoo.

Juuri siksi vakaumus ei ole kuolevan ihmisen hoidossa mikään pieni lisäasia, vaan olennainen osa ihmisarvoista kohtaamista.

Kaikkien toive ei ole sama. Joku haluaa papin paikalle. Joku haluaa virren. Joku haluaa rukouksen. Joku ei halua mitään uskonnollista. Joku haluaa vain hiljaisuuden, tutun käden käteensä ja sen, että huoneessa kunnioitetaan hänen tapaansa lähteä.

Ammatillisesti tämä tarkoittaa mun mielestä ennen kaikkea yhtä asiaa: hoitajan pitää osata pysähtyä ihmisen oman toiveen äärelle.

Ei oman vakaumuksensa.

Ei omien tapojensa.

Vaan sen, mikä on kuolevalle ihmiselle tärkeää.

Mun mielestä hyvä kuolema on myös sitä, että ihmisen oma maailmankuva saa olla mukana loppuun asti.

Kuolinsuunnitelma ja hoitotahto tuovat turvaa

Yksi asia, josta pitäisi puhua paljon enemmän jo hyvissä ajoin ennen elämän loppuvaihetta, on kuolinsuunnitelma.

Se saattaa kuulostaa jonkun korvaan karulta sanalta, mutta todellisuudessa siinä on kyse ihan samasta asiasta kuin monessa muussakin ennakoinnissa: siitä, että ihminen saa itse kertoa omat toiveensa ennen kuin joku muu joutuu arvaamaan ne hänen puolestaan.

Kuolinsuunnitelmassa voidaan pohtia esimerkiksi sitä, missä haluaisi olla elämän loppuvaiheessa, keitä haluaisi ympärilleen, mitä asioita toivoo hoidolta, mitä ei toivo, miten oma vakaumus halutaan huomioida ja millaiset asiat tuovat turvaa juuri siinä vaiheessa. Kaikkea ei voi koskaan päättää etukäteen, eikä elämä eikä kuolema mene käsikirjoituksen mukaan, mutta omien toiveiden sanoittaminen helpottaa usein sekä läheisiä että hoitavia tahoja.

Sama koskee hoitotahtoa.

Hoitotahto on todella tärkeä juuri siksi, että sen avulla ihminen voi kertoa etukäteen, miten toivoo itseään hoidettavan tilanteessa, jossa ei enää itse pysty ilmaisemaan tahtoaan. Se voi liittyä esimerkiksi elämää ylläpitäviin hoitoihin, kivunhoitoon, hoitolinjauksiin ja siihen, mitä pitää itselleen hyväksyttävänä ja mitä ei.

Ja kyllä, hoitotahtoa kuuluu myös kunnioittaa.

Se ei ole mikään pieni sivuhuomio, vaan ihmisen oma tahto.

Hoitotahdon voi tehdä OmaKannassa, ja mun mielestä se on yksi niistä asioista, joita pitäisi sanoa ääneen enemmän. Ei vasta siinä vaiheessa, kun asiat ovat jo huonosti, vaan silloin kun vielä pystyy itse rauhassa miettimään, mikä tuntuu omalta.

Koska kaikkein raskainta omaisille on usein se, että pitäisi keskellä surua yrittää arvata, mitä toinen olisi halunnut.

Ja juuri siksi hoitotahto ja kuolinsuunnitelma eivät ole synkkiä asiakirjoja.

Ne ovat viime kädessä välittämistä.

Kuolindoula – rinnalla kulkija silloin kun sitä eniten tarvitaan

Viime vuosina on alettu puhua enemmän myös kuolindoulasta.

Se ei ole hoitaja.

Se ei ole lääkäri.

Se ei tee lääketieteellisiä päätöksiä.

Kuolindoula on ihminen, joka kulkee rinnalla.

Tukena.

Läsnä.

Ihmisenä ihmiselle.

Ja ehkä juuri siksi tämä rooli tuntuu monesta niin merkitykselliseltä.

Kuolindoula voi olla mukana elämän loppuvaiheessa tukemassa kuolevaa ihmistä, mutta yhtä paljon myös omaisia. Se voi tarkoittaa käytännössä hyvin erilaisia asioita tilanteesta riippuen. Se voi olla sitä, että joku istuu vieressä ja on hiljaa. Se voi olla keskustelua kuolemasta silloin, kun siitä ei uskalleta puhua muualla. Se voi olla omaisten tukemista, kun he eivät tiedä miten olla. Se voi olla myös käytännön asioiden läpikäymistä etukäteen, juuri niitä, joista harvoin puhutaan ajoissa.

Kuolindoulan työ ei ole hoitoa siinä perinteisessä mielessä.

Se on läsnäoloa.

Ja se on yllättävän iso asia tilanteessa, jossa moni kokee olevansa yksin, vaikka ympärillä olisi ihmisiä.

Suomessa kuolindoula-ajatus on vielä monelle vieras, mutta tarve sille on mun mielestä ihan todellinen. Koska vaikka meillä on hyvä hoitojärjestelmä, yksi asia jää usein silti vajaaksi.

Aika.

Aika pysähtyä.

Aika kuunnella.

Aika olla ilman kiirettä.

Ja ehkä juuri siihen kohtaan kuolindoula asettuu.

Tämä aihe ei ole minulle vain teoriaa.

Olen ollut kuoleman äärellä hoitajana.

Olen ollut siinä omaisena.

Ja mitä enemmän olen tätä kaikkea nähnyt, sitä vahvemmaksi on tullut ajatus siitä, että haluan olla siinä rinnalla myös tästä näkökulmasta.

Kuolindoulana.

Ei korvaamassa hoitajaa.

Ei ottamassa kenenkään paikkaa.

Vaan täydentämässä sitä.

Tuomassa sitä, mitä ei aina ehditä antaa.

Läsnäoloa ilman kiirettä.

Tilaa puhua.

Tilaa olla hiljaa.

Koska kuolema ei tarvitse aina lisää toimenpiteitä.

Se tarvitsee usein enemmän ihmistä.

Miten vainaja laitetaan?

Tästä puhutaan ihan liian vähän, vaikka tämä on asia, joka mietityttää monia.

Vainajan laittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että kuoleman jälkeen vainaja hoidetaan rauhallisesti, arvokkaasti ja kunnioittavasti. Käytännöt voivat vaihdella vähän yksiköittäin, mutta yleensä vainajan silmät suljetaan, keho asetellaan siististi,leuka sidotaan, mahdolliset apuvälineet ja hoitotarvikkeet poistetaan ohjeiden mukaan, vainaja pestään tai siistitään tarpeen mukaan, puetaan joko exitus setin kuolinvaatteisiin, tai omiin vaatteisiin. Omaiset saavat myös halutessaan osallistua vainajan laittoon. Vainaja peitellään ja valmistellaan joko omaisten hyvästelyä tai vainajakylmiöön siirtämistä varten.

Tässä kohtaa tärkeintä ei ole tekninen suoritus, vaan tapa, jolla se tehdään.

Vainaja ei ole “vain ruumis”.

Hän on edelleen juuri se ihminen, jolla oli nimi, elämä, läheiset ja oma tarina.

Siksi vainajan laittaminen kuuluu niihin hetkiin, joissa hoitajan ihmisyys ja ammattitaito kulkevat aivan rinnakkain. Liikkeiden pitää olla rauhallisia. Puheen asiallista. Tunnelman arvokas. Ja vaikka kuolema on työssä osa arkea, se ei saa muuttua välinpitämättömyydeksi.

Monelle omaiselle on myös tärkeää, että läheinen näyttää rauhalliselta. Että kasvot on siistitty, peitto aseteltu hyvin ja huoneessa on levollinen tunnelma. Pienet asiat merkitsevät siinä hetkessä paljon.

Saako hoitaja itkeä?

Tämä on yllättävän iso kysymys. Ja rehellisesti sanottuna hyvä niin, koska se kertoo siitä, että kuolemaan liittyvää inhimillisyyttä vielä mietitään.

Mun mielestä hoitaja saa liikuttua. Hoitaja saa olla surullinen. Hoitaja saa itkeäkin.

Mutta ammatillisuus ratkaisee sen, miten ja missä.

Jos asukas kuolee ja hoitaja pyyhkii kyyneleen, ääni särähtää tai liikuttuu aidosti, en näe siinä mitään väärää. Päinvastoin. Se kertoo siitä, että ihminen ei ole muuttunut kivikasvoksi työnsä keskellä. Moni omainen voi jopa kokea sen lohdullisena, että heidän läheisensä on ollut merkityksellinen myös hänestä huolehtineille ihmisille.

Mutta hoitajan tehtävä ei silti ole kaataa omaa suruaan omaisten kannettavaksi.

Siinä menee se raja.

Hoitaja ei voi hajota niin, että omainen alkaa lohduttaa työntekijää. Ei voi kadottaa toimintakykyään tilanteessa, jossa omaiset tarvitsevat rauhaa, tietoa ja tukea. Ammatillisuus ei siis tarkoita tunteettomuutta, mutta se tarkoittaa tunteiden kannattelua niin, että kuolevan ihmisen ja läheisten tarpeet pysyvät etusijalla.

Ja kyllä, joskus jotkut kuolemat menevät syvemmälle ihon alle kuin toiset. Se on ihan inhimillistä.

Mitä tapahtuu käytännössä kuoleman jälkeen?

Kun ihminen kuolee, lääkäri toteaa kuoleman ja kirjoittaa kuolintodistukseen sekä hautaamiseen liittyvät asiakirjat silloin, kun kuolemansyyn selvittäminen ei vaadi lisätutkimuksia. Hautauslupa tarvitaan ennen hautaamista tai tuhkaamista. Jos kuolema tapahtuu sairaalassa, sairaala toimittaa hautausluvan yleensä omaisten ilmoittamalle hautaustoimistolle tai suoraan seurakuntatoimistoon. Jos kuolema tapahtuu kotona, tilanteessa toimitaan hoitavan tahon ja lääkärin ohjeiden mukaan.

Moni yllättyy siitä, miten nopeasti käytännön asiat alkavat tulla vastaan.

Pitää miettiä hautaustoimistoa.

Pitää miettiä hautaustapaa.

Pitää miettiä siunausta tai muuta saattotilaisuutta.

Pitää miettiä ketä informoidaan ja mitä asiakirjoja tarvitaan.

Ja usein nämä asiat tulevat päälle samaan aikaan, kun ihminen on vielä aivan shokissa.

Alkuvaiheen käytännön asioihin kuuluu usein paljon sellaista, mihin ei ole mitenkään voinut valmistautua tunnetasolla, vaikka järki tietäisi kuoleman olleen tulossa. Hautausasiat, asiakirjat, ilmoitukset, viranomaisasiat, myöhemmin perunkirjoitus, laskut, sopimukset ja kaikki muu käytännöllinen tulee vastaan samaan aikaan, kun suru on vielä aivan tuore.

Juuri siksi olisi tärkeää, että omaiset saisivat rauhassa myös ohjausta.

Ettei heidän tarvitsisi keskellä surua itse googlata koko maailmaa kasaan.

Hautausasiat eivät ole vain byrokratiaa

Hautajaisista puhutaan helposti järjestelyinä, mutta omaiselle ne ovat usein paljon enemmän.

Ne ovat viimeinen palvelus.

Viimeinen hyvästely.

Viimeinen hetki tehdä jotakin sen ihmisen näköisesti, joka on lähtenyt.

Hautaamiseen liittyy käytännössä erilaisia kustannuksia, kuten arkku tai uurna, hautapaikka, muistotilaisuus ja mahdollinen hautamuistomerkki. Hautapaikan ja hautaamisen hinnat vaihtelevat seurakunnittain ja paikkakunnittain. Ja vaikka hautajaisiin liittyy paljon käytäntöä, niiden ytimessä on silti sama asia kuin saattohoidossakin: ihmisarvo.

Se, että ihminen saatetaan pois tästä elämästä tavalla, joka tuntuu omalta ja oikealta hänen läheisilleen.

Siksi hautausasiat eivät ole vain byrokratiaa.

Ne ovat osa surua.

Osa luopumista.

Osa sitä viimeistä tehtävää, jonka läheiset vielä tekevät rakkaudesta.

Hyvä kuolema ei lopu kuolinhetkeen

Tämä on ehkä yksi niistä asioista, joista puhutaan liian vähän.

Hyvä kuolema ei ole vain se hetki, jolloin sydän pysähtyy.

Se on myös kaikki se, mitä tapahtuu ennen sitä ja sen jälkeen.

Se on sitä, että oireet hoidetaan hyvin.

Se on sitä, että ihminen kohdataan omana itsenään myös vakaumuksensa kautta.

Se on sitä, että hänen omaa tahtoaan kunnioitetaan.

Se on sitä, että läheisille kerrotaan rehellisesti mitä tapahtuu.

Se on sitä, että vainajaa käsitellään arvokkaasti.

Se on sitä, että omaiset eivät jää yksin käytännön asioiden kanssa.

Ja se on sitä, että surulle jää tilaa.

Koska kuolema päättää yhden elämän, mutta se ei pääty siihen huoneeseen.

Se jatkuu muistoissa, surussa, käytännön järjestelyissä, hautajaisissa ja siinä hiljaisuudessa, joka jää jäljelle.

Ja ehkä juuri siksi hyvä kuolema on niin tärkeä.

Ei vain sille, joka lähtee.

Vaan myös niille, jotka jäävät.